1960-luku on Suomessa kulutuskulttuurin ja kaupungistumisen aikaa.

Pitkään kaivattu opinahjo syntyy

Oulun yliopisto avataan juhlallisesti orkesterin säestäessä 3. lokakuuta 1959. Yli 10 000 oululaista katsoo avajaisjuhlallisuuksia kaupungilla. He seuraavat, kun korkeakoulujen kanslerit, rehtorit, professorit ja presidenttipari Kekkonen astelevat peräkkäin kunniakujaa pitkin. 

Tunnelma on syystäkin mahtipontinen. Pohjoiseen on saatu pitkän ja vaivalloisen työn jälkeen oma yliopisto. Oulun seudulla eletään vielä pääasiassa maanviljelystä ja metsästä. Avajaispuheissa yliopistolta toivotaan kulttuuria ja taloudellista kasvua. Odotukset ovat korkealla.

Alku on improvisointia

Lähtökohdat uudelle yliopistolle ovat vaatimattomat. Syksyllä 1959 osa opiskelijoista kokoontuu luentosaleiksi muutettuihin keittiöihin ja olohuoneisiin. Sekä tuoleista että opiskelija-asunnoista on pulaa. 

Yliopisto kasvaa nopeasti. Ensimmäisen lukuvuoden 1959–1960 aloittaa yhteensä 434 opiskelijaa. Jo seuraavana syksynä opiskelijoita on lähes tuplasti. Suurin osa heistä tulee Pohjois-Pohjanmaalta ja Lapista. Opettajia ja professoreita haalitaan erityisesti etelästä.

”Kyllä kai se aikamoista improvisointia silloin oli. Monissa sen ajan yliopistoissa käytettiin edellisten kurssien prujuja, mutta meillä niitä ei ollut. Kaikki alkoi alusta.”

Raimo Suomio
rakennustekniikan opiskelija syksyllä 1959

Yliopisto sijaitsee alkuvuosinaan muun muassa entisessä tehtaassa ja leipomossa. Kuvassa sähkövoimalalaboratorio entisen Lassila & Tikanojan kauppatalon autotallissa. Kuva: Sähkötekniikan osaston kokoelma.

Luonnontieteitä, tekniikkaa ja lääketiedettä

Pohjoinen Suomi tarvitsee lisää lääkäreitä, opettajia ja insinöörejä. Yliopiston ytimen muodostavat kolme tiedekuntaa: filosofinen, teknillinen ja lääketieteellinen. Tiedekuntien kylkeen liitetään opettajainvalmistuslaitos ja Pohjois-Suomen tutkimuskeskus.

”Rakennusinsinööriosaston professori Kyösti Angervo paimensi meitä ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita kuin lapsiaan. Hän laati kalevalamittaisen kronikan, jossa jokaiselle ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalle oli omistettu yksi värssy.”

Raimo Suomio
rakennustekniikan opiskelija syksyllä 1959

Alvar Aalto suunnittelee yliopistoa vielä 1950-luvulla aivan kaupungin keskustaan Hupisaarten kauniille puistoalueelle. Aallon suunnittelemat rakennukset riittäisivät muutamalle tuhannelle opiskelijalle. Ennen suunnitelmien toimeenpanoa yliopiston sijainnista herää kuitenkin julkinen polemiikki. Keskustelua lietsovat erimielisyydet Hupisaarten käyttötarkoituksesta, puoluepolitiikka ja valtiollisen rakentamisen hidas byrokratia.

Yliopistossa harjoitetaan henkitieteitä

1960- ja 1970-lukujen kuluessa yliopisto muuttuu yhä monialaisemmaksi. Jo avajaispuheissa haaveillaan “henkitieteistä” luonnontieteiden rinnalle. Humanististen tieteiden laitos perustetaan 1965. 

Kun yliopisto kasvaa, Oulun keskustan ympärille ripotellut tilat käyvät pieniksi. Uuden, modernin kampuksen rakentaminen aloitetaan Linnanmaalle ja Kontinkankaalle. Uusissa tiloissa voidaan rauhassa keskittyä yliopistolaitoksen toiseen tehtävään, tutkimukseen.

Kun päätös yliopiston sijaintipaikasta syntyy, on aika ajanut Alvar Aallon suunnitelmien ohi. Yliopiston suunnitteluun sovelletaan Yhdysvalloista levinnyttä kampusmallia. Kampus päätetään 1970-luvun alussa rakentaa kauemmas keskustasta Kuivasjärven ja Kontinkankaan alueille. Kuivasjärven kampus saa nimekseen Linnanmaa. Linnanmaan rakentaminen aloitetaan vuonna 1971. Ensimmäisessä vaiheessa rakennetaan suuria luentosaleja, hallintotiloja, opiskelijaruokala, tv-studio, puutyöpaja ja autotalleja. Tupaantuliaisia vietetään 28.1.1974 luentosalissa L1.

1970-luvulla vasemmistolainen opiskelijaliike elää ja näkyy myös Oulussa. Opiskelijat kritisoivat akateemisia perinteitä, joita he pitävät porvarillisina.

Ensimmäistä tohtoripromootiota vietetään toukokuussa 1972. Promootiojuhlan vieraille tarjoillaan ananasparfaita ja poroa á la Aslak. Oulu saa esimakua akateemisista perinteistä. Kuva: Uuno Laukka, Oulun yliopiston arkisto.